Kokeile aluksi vaikka tätä peliä

Raymond

The Strip

The Strip - Las Vegasin todellinen alamaailma.

Tämä artikkeli palkittiin maaliskuussa Aikakausmedian Edit-kilpailussa asiakaslehtien vuoden 2014 parhaana juttuna.

Sadevesitunneleissa Las Vegasin alla elää satoja kodittomia. Kun sade kastelee kuivaa Mojaven autiomaata, koko laakso tulvii, tunnelit kaupungin alla täyttyvät vedellä ja kodittomille tulee kiire. Kaikki eivät ehdi alta pois, mutta ruumiita ei kaipaa kukaan.


Ennen oli amerikkalainen idylli. Sitten se murtui. Sharon ja Jazz rakastavat toisiaan maan alla.

JOHN istuu kotonaan pimeässä sadevesitunnelissa. Hän sytyttää tuliaisiksi tuomamme tupakan betonilattialla muovilaatikon päällä. Vieressä lojuu roskia ja tyhjiä muovipulloja. Hänen t-paitansa selkämyksessä lukee I Haven’t Won My Million… yet!

”Floridassa pyrin Disneylandiin töihin. En päässyt sinne koskaan. Nyt olen täällä aikuisten Disneylandissa”, John, 55, sanoo. Hänen äänensä kaikuu betoniseinistä, joihin on maalattu ankaria graffiteja ja sydäntä särkeviä kirjoituksia. Pöly ja hämähäkinseitit peittävät paikkoja. Ylhäällä maan päällä paistaa aavikon aurinko, mutta täällä alhaalla on pilkkopimeää, ja näemme toisemme led-taskulamppujen avulla. Autojen ja McCarranin lentokentälle tuhkatiheään liikennöivien lentokoneiden äänet kuuluvat tunneliin toistuvana etäisenä hurinana. Silloin tällöin jossain pimeydessä kolisee ja suhisee epämääräisesti. Olemme viisi metriä amerikkalaisen unelman alapuolella.

Niinkin nopeasti kuin 25 vuoden aikana kuuden kilometrin kaistale neonvaloja hohtavaa maantietä on muuttunut amerikkalaisen unelman symboliksi, tämän päivän Vegasiksi. New Yorkin Vapauden patsas, Washingtonin Valkoinen talo, San Franciscon Golden Gate – ja kasinokaupunki Las Vegasin pääkatu The Strip. Siinä ne ovat, USA:n ikonografian kirkkaimmisto. Mutta suoraan The Stripin loisteen alla avautuu maailma, josta vain harva tietää.

Kyltin ovat nähneet kaikki. Nekin, jotka eivät koskaan ole käyneet Vegasissa, ovat törmänneet kylttiin televisiossa tai elokuvissa. Pyöreäkulmainen nelikulmio, jonka teksti Welcome to Fabulous Las Vegas Nevada toivottaa noin 30 miljoonaa turistia vuodessa tervetulleiksi Sin Cityyn. Vuonna 1959 pystytetyn kyltin neonvalot tuotetaan tänä päivänä uusiutuvalla energialla: auringon valolla, jota Vegasissa riittää reilusti yli 300 päivää vuodessa. Tie, jolla kyltti sijaitsee, on Highway 91 – vanha Los Angelesin ja Las Vegasin välinen valtatie. Tänä päivänä matka Losista Vegasiin taittuu viidessä tunnissa Interstate 15 -moottoritietä pitkin. Kyltistä eteenpäin Highway 91 tunnetaan nimellä The Strip. Kaupungin ja samalla maailman suurimpiin kuuluvat hotellit, kuten MGM Grand, CityCenter, Wynn, Luxor, Bellagio, The Venetian, Caesars Palace ja The Mirage, sijaitsevat sen kuuden kilometrin mittaisen neonvalokaistaleen varrella. Modernin The Stripin lähtölaukauksena voidaan pitää ensimmäisen todella massiivisen kasinohotellin, The Miragen, valmistumista vuonna 1989. Sen jälkeen kaupungin asukasluku on kasvanut liki kolminkertaiseksi. Las Vegasista on kasvanut utopia, jossa alemmalla keskiluokallakin on varaa loikoilla luksushotelleissa.

Tulvavesitunneleita on Las Vegasin alla satoja. Oppaamme MATTHEW O’BRIEN on vetänyt pipon korvillensa, vaikka varjossakin on 40 celsiusastetta. O’Brien ei suojaa päätänsä jäätymiseltä, vaan kolhuilta, joita 190-senttinen entinen koripalloilija helposti saa Vegasin tunneleissa. ”Tunneleita on erikorkuisia, mutta tämä on melko matala”, hän sanoo.

John aikuisten Disneylandissa.


Myrkyllisten hämähäkkien seittiä.

Taskulamppujemme pattereissa on virtaa. Meillä on tuliaisia: muutamia askeja tupakkaa, puhtaita alusvaatteita ja sukkia ja pieniä seteleitä. Tässä kohtaa kulkee kaksi tunnelia, aivan The Stripin alla. Vasemman puoleista asukkaat käyttävät käymälänä, ja haju on juuri sen kaltainen. Se, jossa John asuu, on siistimpi, ja kuiva, sillä viime aikoina ei ole satanut. Korkeutta on haudan syvyyden verran, kuusi jalkaa, 183 senttimetriä, eli kävelemme kumarassa. Las Vegas sijaitsee Nevadan osavaltiossa, keskellä Mojaven aavikkoa. Kaupunki ja Clarkin maakunta levittäytyvät reilun 600 metrin korkeudessa sijaitsevalle ylängölle. Ilmasto on kuuma ja kuiva. Sadetta tulee vuosittain keskimäärin vain 110 millimetriä, kun esimerkiksi Helsingissä Esteri tuottaa helposti kymmenen kertaa enemmän. Vegasin sateisin kuukausi on tilastojen mukaan helmikuu, jolloin sadepäiviä on yleensä neljä. Toisin sanoen: kun Vegasissa sataa, silloin myös sataa. Ja kun ylängölle ei ole muodostunut luonnollisia uomia, joita pitkin vesi pääsisi pois, koko laakso tulvii.

”Hääkuvassamme taisi olla minä, vaimo, poikamme sekä juristi.”

Suojellakseen kallisarvoisten kasinoidensa auloja kaupunki rakennutti Vegasiin 1990-luvun puolessa välissä lähes tuhat kilometriä tulvavesitunneleita. Suurimman osan aikaa vuodesta putket ovat kuivat, mutta sadepäivinä vesi virtaa vuolaasti ja valuu lopulta Mead-järveen Vegasin itäpuolella. Mutta kuivinakaan tunnelit eivät ole tyhjiä. Betonielementeistä kasatuissa putkissa nimittäin kuhisee elämää: kaupungin noin 10 000 asunnottomasta tuhat majailee tunneleissa. Luvut ovat pelkkiä arvioita, ja perustuvat pitkälti juuri Matt O’Brienin tutkimuksiin. Kontrasti on mieletön: limusiineilla ja yksityislentokoneilla liikkuvat superrikkaat ja pennittömät ostoskärryjä tuuppaavat pummit ovat vain muutaman metrin maakerroksen päässä toisistaan.


Travis vapautui hiljan vankilasta.

Sadevesitunnelissa asumisessa on etunsa ja haittansa. Hyvää on se, että maakerros toimii eristeenä: kesäkuumalla tunnelissa on viileää, ja kylmänä talviyönä putkessa on tarpeeksi lämmintä, vaikka sähköä ja puhdasta vettä ei tietenkään tule. Miinuspuoli on sen sijaan karmea. Kun sataa, tunneli täyttyy hetkessä tulvavedellä. Tunneli voi täyttyä viidessä minuutissa. Vuosittain Vegasissa hukkuu kymmenkunta tunneleissa asuvaa koditonta, ja lopulta useimpien on selvittävä elämäntaistelussa yksin. Hyvässä lykyssä asukilta menee vain koko irtaimisto, mutta henki jää. Ruumiita harvoin löydetään, kun kukaan ei välttämättä osaa niitä edes etsiä. Mead-järvessä maannee satojen ihmisten jäänteet.

Matt O’Brien, 43, ei ryömi ensimmäistä kertaa tunneleissa. Maanalainen taival pelikaupungissa alkoi vuonna 2002, kun hän työskenteli paikallisessa Las Vegas City Life -viikkolehdessä toimituspäällikkönä. Tuolloin kaupunkia ravisteli karmea murhatapaus. 28-vuotias TIMMY WEBER murhasi erittäin raa’asti kymmenen vuotta vanhemman naisystävänsä sekä tämän 15-vuotiaan pojan. Kävi ilmi, että Weber oli väkivaltaisesti raiskannut naisystävänsä tytärtä usean vuoden ajan. Weber onnistui välttelemään poliiseja viikkokaupalla piiloutumalla sadevesitunneleihin. Lopulta hänet löydettiin ja tuomittiin kuolemanrangaistukseen. Hän kuvaili tunnelitaivaltaan myöhemmin ja kertoi tunteneensa itsensä HARRISON FORDIN roolihahmoksi elokuvassa The Fugitive. Weber jätti mainitsematta, että leffan tohtori Richard Kimble oli syytön, toisin kuin hän.

O’Brien kiinnostui tunneleista ja halusi aiheesta kaksoismurhaa taustoittavan jutun lehteensä. Hän tilasi artikkelin texasilaistaustaiselta freelancerilta JOSHUA ELLISILTÄ. Ellis oli tarpeeksi isokokoinen, joten O’Brien uskalsi lähettää tämän maan alle. Kun Ellis kertoi kokemuksestaan O’Brienille, tämä halusi mukaan tunneleihin. ”Josh oli varustautunut kuin taisteluun. Hänellä oli lähes puolimetrinen metsästysveitsi mukanaan”, O’Brien muistelee 12 vuotta myöhemmin. O’Brien kantoi hänkin aluksi jousipamppua mukanaan, mutta tätä nykyä hän tuntee tunneleiden asukkaat ja sopii tapaamisista etukäteen tekstiviestillä. Kyllä – kännyköiden kuuluvuusalue ulottuu tunneleihin, ja aika monella asukilla on matkapuhelin. Numerot tosin vaihtelevat usein, joten O’Brienkaan ei välttämättä saa aina yhteyttä maanalaisiin ihmisiin. Tunneleiden tutkimusmatkoista syntyi lopulta kaksi Las Vegas City Lifen pääjuttua ja kirja Beneath the Neon: Life and Death in the Tunnels of Las Vegas. Washington DC:ssä syntynyt ja Atlantassa varttunut O’Brien ei pelkästään raportoi vähäosaisten ongelmista, vaan myös auttaa heitä. 2011 perustettu Shine the Light on miehen oma hyväntekeväisyysprojekti, joka kerää varoja Vegasin asunnottomille. Yksi iso lahjoittaja on ollut muiden muassa vegasilainen rockyhtye Killers, jonka rahoilla O’Brien osti maanalaiselle kansalle kasan lämpimiä vaatteita, kuten pipoja ja sukkia.

Miljoonan voitosta vitsailevaa t-paitaa pitävän Johnin omaisuus mahtuu kahteen ostoskärryyn. Läheisillä vuorilla salamoi ja ukkostaa, ja siksi hän roudaa omaisuuttaan tunnelin suulle. Vesisateen todennäköisyys on tänään reilut 20 prosenttia. ”Kun vuorilla viimeksi satoi, meni kolme tuntia ja vesi valui valtoimenaan tänne. Se oli aivan katastrofi”, John muistelee. ”Nämä ostoskärryt toimivat loistavasti. Kun tulva-aalto tulee, tavarat jäävät kuiviksi, jos aalto ei ole kauhean voimakas. Jos vettä ei tule paljoa, kärryt eivät edes lähde liikkeelle”, John opastaa tunnelielämän käytännön lainalaisuuksia.

Johnin roudaillessa ostoskärryjään tapaamme hänen kohtalotoverinsa, pyörätuolissa istuvan ja sanomalehteä selailevan GORDONIN. Hän ei suostu haastateltavaksi. Juttelemme kuitenkin niitä näitä, ja Gordon kertoo opiskelleensa laivanrakennusta. Urakehitykseen tuli sittemmin melkoinen aallonpohja. Tunnelin seinät ja katto ovat pikimustat noesta, joka on peräisin asukkaiden nuotioista ja tupakansavusta. Väritys korostaa pimeyttä entisestään. Taskulampulla erottuu betoniseinästä rakennusyhtiön leima: 10×6×6 1-27-95 HCC. Elementti on 10 jalkaa leveä, kuusi jalkaa korkea ja kuusi syvä. Se on valmistettu 27. tammikuuta 1995, ja sen valmistaja on Hydro Conduit Corporation. John puuhkaisee ulos tupakansavua keuhkoistaan. Johnin tarina ei ole se tavanomainen. Hän ei ole pelannut rahojaan, hänellä ei ole alkoholiongelmaa eikä hän käytä huumeita. Hän vain halusi loikata ulos oravanpyörästä. Vaimo ja kaksi lasta asuvat Floridassa. Mies itse toimi yrittäjänä vuosikaudet ja teki omien sanojensa mukaan kelpo omaisuuden. Kunnes yhtenä päivänä hän päätti pakata laukkunsa.

”Siitä oli vitsailtu perheen kesken vuosikaudet. Että jonain päivänä lähden Vegasiin. Sitten se vitsi vain muuttui todeksi”, John sanoo.
Vaimoon ei ole enää yhteyttä. Rakkaus, jos sitä ylipäätänsä oli, ehti kuihtua jo hyvissä ajoin ennen lähtöä. Tyttärelleen mies soittelee, mutta tapaamisia ei ole ollut lähdön jälkeen. ”Hääkuvassamme taisi olla minä, vaimo, poikamme sekä juristi”, John vitsailee. Hän tekee satunnaisia hanttihommia, esimerkiksi roudaa rockbändien kamoja. Ja keikkoja Vegasissa piisaa. Viimeiset työnantajat ovat olleet Meatloaf ja BRITNEY SPEARS. ”Ongelma on siinä, että kaikki haluavat maksaa minimipalkkaa”, John sanoo. Yhdysvalloissa liittovaltion minimipalkka on 7,25 dollaria tunnilta. Nevadassa siihen on lyötävä vielä taala päälle. Mutta ei 8,25 dollarillakaan kivitaloja ostella. Sitten ovat vielä tuhannet laittomat maahanmuuttajat, jotka asemansa takia tekevät työt alle minimipalkan. Eivätkä soittele liittoihin, jos kahvitunti jää liian lyhyeksi. Mutta miksi John on päättänyt asua maan alla tunnelissa? Onhan kodittomille tarjolla myös asuntoloita? ”Olen asunut Pelastusarmeijan yömajassa. Se oli aivan kauhea, kuin pakolaisleiri. Tämä tunneli on paljon parempi. Yömajassa on lisäksi kaikenlaisia sääntöjä, joita on pakko noudattaa”, John manaa.

Mutta on seinään täälläkin joku kirjoittanut Tunnelin Säännöt:

1. Valittaminen kielletty.
2. Itkeminen kielletty.
3. Uiminen kielletty.
4. Huumeet kielletty (paitsi jos jaat ne).
5. Sinun ei ole pakko poistua täältä, mutta älä ole täällä loppuelämääsi.
6. Ehdottomasti, ei poliiseja.

Tunneleiden huoltoaukoista kajastaa auringonvaloa alas, niiden ritilöiden läpi näkee ylös maan pinnalle. The Stripillä kulkevien autojen pauhu kuuluu. Niissä liikkuu yli kaksi miljoonaa turistia kuukausittain. Mutta tänne alas huoltoaukot ovat hämähäkinseittien peitossa. ”En todellakaan kiipeä tuonne ylös. En halua leikkiä noiden hämähäkkien kanssa”, John sanoo. Tulvaveden lisäksi asukkeja vaanivat isoja paukamia puremillaan aiheuttavat myrkylliset hämähäkit, skorpionit sekä puumat – eikä nyt puhuta keski-ikäisistä naisista.

Kaupunginisät sekä pitäjän todelliset vallanpitäjät eli kasinopomot eivät tunnu pitävän tuhansien asunnottomien armeijaa ongelmana. Kunhan pysyvät poissa katukuvasta. ”Las Vegas on varmasti Yhdysvaltojen inhottavin kaupunki kodittomalle”, John summaa.
Hyvästelemme Johnin ja jatkamme matkaa tunnelin uumenissa. Seuraavaa pätkää koristavat lukuisat seinämaalaukset ja -kirjoitukset. Aiheet ovat melko masentavia: kauhua, murheita ja tuskaa. Jumala ei asu täällä, seinäkirjoituksessa todetaan. Mutta löytyy seasta kauniitakin kappaleita. ”Tässä kohtaa tunnelia asui ennen yksi kaveri, joka oli taiteellinen sielu”, O’Brien kertoo. Tämän asukkaan tunnelielämä päättyi onnellisesti: hän on noussut maan pinnalle. Muistona on enää seinälle raapustettu 1939 kuolleen irlantilaisrunoilijan WILLIAM BUTLER YEATSIN runonpätkä.

Koska olen köyhä, on minulla vain unelmani
Ja unelmani olen jakanut jalkojesi alle
Astele varovasti,
Sillä astelet unelmieni päällä

Las Vegas on äärimmäisyyksien kaupunki, jossa harmaan eri sävyjä on vähän. Asukkaita ydin-Vegasissa on suurin piirtein yhtä paljon kuin Helsingissä, 550 000, ja heistä lähes 12 prosenttia elää köyhyysrajan alapuolella. Se ei itse asiassa ole paljon, sillä Suomen pääkaupungin lukema on 14. Mutta siinä missä peräpohjolassa lähestulkoon jokaiselle löytyy katto pään päälle, Las Vegasin tasan kahdessa asunnottomien yömajassa on yhteensä 552 petiä. Reilut kymmenen tuhatta katselee taivasta. Eikä valoa juuri tunnelin päässä näy, mitä nyt ehkä kasinoiden neonvalot.

Astumme pimeydessä lanka-ansaan. Tyhjä oluttölkki alkaa kalista varoituksen äänenä. Matt hihkaisee edessämme olevan vanhoista pressuista kyhätyn verhon taakse, että ei hätää, täältä on tuttuja tulossa. Verhon takana majailee pariskunta SHARON ja JAZZ. Heidän tunnelin pätkänsä on sisustettu niin mukavasti kuin ostoskärryjen päälle sen voi tehdä. On parisänky ja tarrakiinnitteiset led-valot katossa. Verhon tehtävä on suojata asumusta tuulelta. Vegasissa nimittäin tuulee usein kovaa, ja tunnelissa ilmavirta vain voimistuu. Hyvä puoli siinä on, että tuuli varoittaa myös sateesta. ”No, olemme tehneet, mitä olemme pystyneet. Mutta välillä tulvavesi huuhtoo kaikki kamat mäkeen”, Jazz toteaa. Tärkeintä on kuitenkin se, että henki on säilynyt. Toisin kuin monilla muilla. Kun ensimmäiset pisarat ropsahtavat, on jo kiire.

Sharonin ja Jazzin tarina on hieman perinteikkäämpi. Tunneliin heidät on ajanut päihderiippuvuus. ”Minulla oli perhe. Oikein amerikkalainen idylli, oli valkoinen lauta-aita ja kaikki”, Sharon kertoo. White picket fence on amerikkalainen kielikuva. Sillä on kaksi merkitystä: ilmeinen on kuva idyllisestä perhe-elämästä, jonka suomenkielinen vastine on punainen tupa ja perunamaa. Mutta jenkeissä puhutaan myös keskiluokan lähiöiden white picket fence -syndroomasta eli siitä, kuinka vanhemmat ummistavat silmänsä pahoinvoivan nuorison ongelmilta. Myös Sharonin aitaan kasvoi sammalta. ”Niin, sitten tapasin tuon, ja täällä sitä ollaan.”


Jazzin lommoiset posket, rokonarpinen iho ja harhaileva katse antavat viitteitä riippuvuusaineiden vaikutuksista. Toisin kuin tunnelin alkupään naapuri John, tämä pariskunta ei ole tyytyväinen tilanteeseensa. Jazz on jonottanut pääsyä velkajärjestelyyn ja tukiasuntoon. Jonot ovat pitkät, eikä Nevadan osavaltion sosiaalitoimiston kapasiteetti riitä. Kodittomista pitävät huolta suurimmaksi osaksi huolta vain hyväntekeväisyysjärjestöt, kuten Pelastusarmeija. Sharon ujostelee valokuvaamista. Mutta Jazz kaappaa hänet parisängyllä leveästi nauraen kainaloonsa. Kun he istuvat siinä nojaten toisiinsa, tuntuu kuin he unohtaisivat meidät ja kaiken muun maailman. ”Olen tässä vieressäsi. Rakastan sinua. Aina”, Jazz kuiskaa Sharonille. Ylhäältä kaikuvat lentokoneiden äänet.

Las Vegasin pormestari OSCAR GOODMAN lanseerasi maaliskuussa 2006 ohjelman, jonka tähtäimenä oli leikata kodittomien määrää radikaalisti kymmenen vuoden aikana. Homma lähti jo heti alussa vastatuuleen, kun vuoden 2008 finanssikriisi syöksi ihmisiä kadulle pilvin pimein. Goodman on muutenkin ristiriitainen hahmo. Hän loi uransa juristina puolustamalla Vegasin pahamaineisimpia gangstereita, kuten libanonilaistaustaista huumeparonia JOE CHAGRAA, joka selvisi 1979 tilatusta liittovaltion tuomarin salamurhasta kuin koira veräjästä. Liipaisinta veti näyttelijä WOODY HARRELSONIN isä CHARLES HARRELSON. ”Tämä kaupunki oli parempi silloin, kun mafia hallitsi. Oli vähemmän rikollisuutta. Nykyisten kasinoiden omistajien mielessä ei ole kuin raha”, kuusi vuotta tunneleissa majaillut Sharon hymähtää. Entä kaupungin kuningas Midas eli STEVE WYNN? Hänestä pariskunnalla ei ole pahaa sanottavaa, sillä Wynn on lahjoittanut ja kerännyt miljoonia myös hyväntekeväisyyteen.

Jazz tepastelee viereiseen tunneliin. Siellä asuvat vankilasta juuri vapautunut TRAVIS ja RICKY LEE, joka katsoo kiinalaisilla tekstityksillä varustettua netistä ladattua uutta toimintakomediaa vanhalta läppäriltään. Kun tulemme ulos tunnelista, Vegasin laskeva aurinko häikäisee valtavien kasinohotellien ikkunoista. Kolme koditonta miestä lähtee miljardikasinoita kohti, kylille hoitelemaan asioita. Jätetään hyvästit ja toivotellaan parasta. Vatsan pohjaa hieman kouristaa, kun könyämme ulkoilmaan. Tunnelin suuaukon vieressä seisoo jättiläismäinen Venetian-kasinon yökerhon mainos. Always a happy ending, kuuluu slogan.

Travis, Jazz ja Ricky Lee lähtevät kaupungille hoitelemaan asioita.

Suosittelemme seuraavaksi

Suosittelemme seuraavaksi

Näytä kaikki tarinat
Odota hetki