Kokeile aluksi vaikka tätä peliä

Raymond

Mississippi - tahdit 1 ja 2

Mississippi

Mississippi virtaa kuin kaihomielinen, rouhea ja synkkä blueslaulu. Tällä seudulla, jossa painajaiset asuvat, syntyi Amerikan Yhdysvallat. Länsimaisen pokerin synnyinseutu jakoi kortit: loi liittovaltion kartan, historian, kulttuurin ja uskonnon. Raymond kävi Mississipillä ja näki Amerikan, Jumalan ja Saatanan. Raymond soittaa 12 tahtia Amerikan köyhimmästä osavaltiosta.


Auringonlasku puuvillapeltojen, isiemme syntien luona.


Mississippi tahti 1
”Voimme kuolla huomenna.”

Juuri tällä kohtaa, tässä näin, näillä Mississipin maaperien päällä, syntyi Amerikan Yhdysvallat. Mississippi ja siihen liittyvä Missouri, 6 000-kilometrinen Pohjois-Amerikan pisin jokiväylä (pituus on sama kuin matka Helsingistä Nigerian pääkaupunkiin Abujaan) loi ääriviivat, joiden mukaan vedettiin jättimäisen liittovaltion 50 osavaltion rajat. Se jakoi kansakunnan mustiin orjiin ja valkoisiin hallitsijoihin, synnytti poliittisen historian sisällissodassa ja vakuutti Jumalan olevan sivistys (kolmen miljoonan asukkaan Mississipin osavaltiossa on kirkkoja väkilukuun suhteutettuna noin 20 kertaa enemmän kuin Suomessa) ja alkuperäiskansojen kulkevan Saatanan käsikynkässä.

Mississippi loi länsimaisen kulttuurin: eurooppalaiset toivat Afrikasta orjia pelloille, ja orjat lauloivat ja tanssivat plantaaseilla, jotta elämä olisi edes jokin ilon ääni, ja niin syntyi ain laulain työtäs tee – jazz ja blues. Mississippi yhdisti ihmiset ja tavarat etelästä pohjoiseen. Mississipillä syntyi viihde ja vapaa-aika: vapaat ja varakkaat risteilivät siipirataslaivojen charmissa, ja laivoilla sai alkunsa länsimainen pokeri. Täällä syntyi kaikki se, mitä amerikkalaiseksi kulttuuriksi käsitämme. Se, mitä ihailemme, ja joskus halveksimme. Se syntyi täällä, orjuudessa. Sillä lopulta kaikki ihonväriin katsomatta olivat tuon järjestelmän orjia. MARK TWAIN raapusti vuonna 1883: Mississippi on Amerikan keho.


Clarksdale on bluesin synnyinkaupunki. Näillä seuduilla legendaarinen Robert Johnson tallusteli ja solmi sopimuksen Saatanan kanssa saadakseen soittajan lahjat.


Sydämellinen clarksdalelaisen bluesklubin pitäjä.


Vintage-kauppiaalla on Clarksdalessakin kostyymit kohdillaan.

Ja nyt tämä Amerikka. Tämä maa on täysin rikki. Totaalisen köyhä, kaupan päälle velkainen jokaista vaateparttaan myöten. New Yorkin Manhattan, Los Angelesin Hollywood Hills tai San Franciscon Piilaakso ovat kangastuksia amerikkalaisesta utopiasta. Suurelle osalle amerikkalaisista rakas, kallis mutta risainen elämä on sitä, mitä se tässä bluesin syntykaupungissa Clarksdalessa on: taloudet kitkuttelevat alle 21 000 euron vuosituloilla, yli kolmasosa talouksista alle 13 000 euron. Rikollisuutta on liki kolme kertaa enemmän kuin USA:ssa keskimäärin. Mustia lähes 90 prosenttia väestöstä. Rotujen välisiä avioliittoja 0,7 prosenttia. Kahden dollarin upporasvassa paistettuja kanoja ruoaksi. Kiiltävät ja komeat vanteet silti joka autossa.

”USA on jämähtänyt 80-luvulle, nousuhuuman voitontunteeseen.”

Suomessa on ihailtu Amerikkaa erityisesti 50-luvulla, 80-luvulla ja nyt. Tätä Amerikkaa, josta on tullut maailman suurin ulkoilmamuseo. Maata, joka on jämähtänyt 80-luvulle, nousuhuuman voitontunteeseen, joka leimahti silloin, kun rautaesiriput ratkesivat ja Amerikka osoittautui maailman mahtavimmaksi valtioksi. Siihen voitontunteeseen on vain valitettavasti jääty, ja lopulta hävitty peli. Ulkoilmamuseo ulottuu 80-lukua kauemmaksikin.

ROBERT JOHNSON, 27-vuotiaana kuollut legendaarinen blueslaulaja kulki täällä Clarksdalen seuduilla 1900-luvun alussa: työskenteli plantaaseilla, allekirjoitti tiettävästi sopimuksen Saatanan kanssa ja loi lyhykäisessä elämässään kuolemattomia lauluja. Kaupungin maisema on yhä niiltä päiviltä. 18 000 asukkaan Clarksdale on pöyristyttävä aikakone menneeseen.


”Power to the people!” huutaa mies, jota kyläläiset kutsuvat ”vähän hulluksi”.

”It is what it is, we get along”, se on sellainen kuin se on, jotenkin me tullaan toimeen, sanoo syvällä Etelän murteella SHELLEY RITTER, Delta Blues Museumin johtaja. Blues Alleylla sijaitseva museo houkuttelee kävijöitä 25 000 vuodessa, suurin osa tulee ulkomailta, ja se turistimäärä on merkittävä Clarksdalelle, joka vielä 90-luvulla oli Amerikan köyhimpien kaupunkien top 3:ssa ja jossa presidentti BILL CLINTONKIN sen vuoksi vieraili.

”Ihmiset sinnittelevät täällä. Todella monet ovat köyhiä, eikä se lopu ennen kuin koulutustaso nousee. Olkaa varovaisia, kun liikutte kaduilla”, Ritter opastaa.

Emme ole.

”Hänen äänensä oli syksyn kylmän tuulen valitusta, hänen vaelluksensa täynnä pahuutta.”

Martin Luther King Boulevardin (ja nyt ei varsinaisesti puhuta mistään Sunset Boulevardin tai Champs-Élysées’n kaltaisesta kadusta) punatiilisillä kulmilla hengaa vetelehtijöitä. He olivat siellä perjantaina aamulla, kun saavuimme aikakoneella menneisyyden kaupunkiin, he kuluttavat aikaa siellä nyt iltapäivälläkin.

”Olen bluesrumpali ja -laulaja”, esittelee ICEMAN itsensä ylpeänä ja nauraa leveästi perään, kourassaan iso tölkki Tennessee-olutta. ”Tulkaa illalla Club 2000:een kuuntelemaan livemusiikkia. Se mesta on ihan tuossa vieressä.”

Ja mehän tullaan. Kun pimeys on laskeutunut Clarksdalen perjantai-iltaan. Samat vetelehtijät istuvat Club 2000:n edustalla puupenkillä. Aamuisesta ja päiväisestä paikastaan 30 metrin päässä. Juovat isoista tölkeistä Tennesseetä ja Coors Lightia.

”Mä itse asiassa synnyin tuossa viereisessä korttelissa. Siellä oli synnytyslaitos aikoinaan. Elämän kiertokehä! Kyllä, sitä se on”, Iceman sanoo ja hekottaa taas leveästi.

Sisällä basisti veivailee yksinään 12-tahtisia sointukuvioita. Seinän julisteesta Robert Johnson tuijottaa rööki huulessa. Ujo, ystävällinen, lapsellinen, vanhemmista naisista tykkäävä, levoton nuorukainen.

Silloin kun hän lauloi puuvillapeltojen työn lomassa, hänen äänensä oli syksyn kylmän tuulen valitusta, hänen vaelluksensa täynnä pahuutta, joutomaan ja pimeyden näkymättömiä muotoja, kuten A History of Jazzissa vuodelta 1946 kuvaillaan.

Johnson syntyi vuonna 1911 ja asui ensin Memphisissä, jossa hän oppi kitaransoittoa veljeltään. Vaimo kuoli 16-vuotiaana lapsen synnytyksessä. Johnson kulki kitaransa ja pelastusta vailla olevien laulujensa kanssa Mississipin maita, soitteli kaduilla ja yksityisbileissä, ja eräänä päivänä taivalsi Clarksdalen läheiseen Rosedaleen, risteykseen ja liittoutui siellä Saatanan kanssa saadakseen soittajan lahjat. Me and the Devil Bluesissahän lauloi: Early this morning / When you knocked upon my door / And I said hello Satan / I believe it’s time to go.

Johnson kuoli 1938 ja kuopattiin Greenwoodin lähelle merkitsemättömään hautaan. Hengenlähdön syistä liikkuu monia huhuja, mutta joka tapauksessa hän oli se ensimmäinen rocktähti, joka heitti veivinsä 27-vuotiaana. Myyttistä traditiota ovat jatkaneet hänen perässä JIMI HENDRIX, JIM MORRISON, JANIS JOPLIN, KURT COBAIN, AMY WINEHOUSE. Johnson herää kerta toisensa jälkeen uudelleen henkiin 27-vuotiaana kuolevissa hahmoissa.

”Kaikki gämbläsivät plantaaseilla. Jos Johnson gämbläsi elämällään, se ei ollut hyvä veto, sillä hänen elämänsä jäi niin lyhyeksi. Se on outoa, että niin monet ovat kuolleet 27-vuotiaana. Ehkä joku laittoi sopimuksen loppuun ehdon”, RICHARD CRISMAN, Delta Blues Museumin matkamuistokaupan vetäjä, sanoo.


Lee pyörittää Club 2000 -baaria bluesin syntymäkaupungissa.

”Jos haluat löytää paholaisen, voit löytää sen mistä vain. Jos haluat päästä korkealle, sinun täytyy antaa siihen sielusi”, Crisman huokaa.

Täällä Clarksdalessakin tanssittiin ja juhlittiin klubeilla iloisesti musiikin tahdissa vielä 60-, 70- ja 80-luvuilla. Paholaisen railakkaista juhlista kertovat vanhat mustavalkoiset valokuvat, joissa tunnelma on sydäntä murskaava. Mustien ilo, riemu ja svengi soi niistä kuvista.

”Vuonna 2000 kaikki loppui. Ihan kaikki.”

Nyt ketään ei tule. JAMESIN bändin pitäisi soittaa LEEN omistamassa Club 2000:ssa, mutta ilta Mississipillä taittuu molliksi.

”Missä kaikki ovat?” James huikkaa ulkona klubin edustalla. Hän valittelee, kuinka kaikki oli niin toisin ennen, 60-, ja 70-, ja vielä 80-luvullakin.

”Nää kadut oli täynnä jengiä, buum buum! Viikonloppuisin pidettiin bileitä, yläkerran ikkunoista heiteltiin kaljapulloja kadulla kulkeville ihmisille. Vuonna 2000 kaikki loppui. Ihan kaikki”, James kertoo.

Blues on ollut 16 vuotta hautausmaalla. ”Mutta mulle jo kauemmin”, James sanoo. Hän muutti Clarksdalesta aikoinaan pois. Vannoi, ettei koskaan, koskaan tule enää takaisin.


The Great River Road, johon tie numero 1 kuuluu, kulkee Mississipin suistossa.


Club 2000:n seinää koristava Robert Johnson herää henkiin 27-vuotiaina kuolevissa hahmoissa.

”Mutta mä tulin. Ihminen palaa lopulta aina kotiin.”

Nyt koti on tyhjä. Nämä vetelehtijät istuvat tässä paikassa Tennessee-oluet käsissään, tappavat aikaansa, paikassa, jossa koko länsimaisen musiikkitradition uudistanut elämä syntyi. Olemme lähempänä aitoa ja alkuperäistä bluesia ja jazzia kuin missään muualla tässä maailmassa ikinä voi päästä. Ja nyt täällä kaikki on kuollut, loppu, tyhjää. Klubin seinälle on tussilla raapustettu, 18. joulukuuta 2009 päivätty kirjoitus: We can die tomorrow & it will all be ”ok”.

”Jokainen meistä on nanosekunnin päässä helvetistä.”

”Mun on herättävä aamulla kuudelta töihin. Ei soiteta tänään. Lähden kotiin. Olen pahoillani, että tässä kävi näin.”

Ei tarvitse. Tämä on bluesbiisi.

Kun Clarksdale jää taakse, Missisipin Memphisistä Vicksburgiin ulottuvan Delta-alueen suon ja rämeiden katveessa autossamme soi Jeesus-radio ja pastori pauhaa:

”Mitä useampi uskoo, sitä upeampi tästä maasta tulee. Ja sitä vähemmän täällä on särkyneitä sydämiä. Tilanne on paha, ja menee aina vain pahemmaksi ja pahemmaksi. Mutta taistelu ei ole ohi”, pastori julistaa.

”Jokainen meistä on nanosekunnin päässä helvetistä.”

 

Mississippi tahti 2
”Saatanan risteys.”

Robert Johnson teki tässä kohtaa sopimuksen Saatanan kanssa. Tien numero 1:n ja tien numero 8:n vaatimattomassa risteyksessä, joka sijaitsee Rosedalessa. (Myöhemmin kasinoiden pokeripöydissä vastustajat vetävät riverillä niin monta kertaa ohi, että meidän sopimuksemme ei ole yhtä onnistunut kuin Robert Johnsonin.)

Suosittelemme seuraavaksi

Suosittelemme seuraavaksi

Näytä kaikki tarinat
Odota hetki