Ray -

Taloudellinen taantuma on kiihdyttänyt keskustelua hyvinvointipalveluiden tulevaisuudesta. Etenkin kuntien edustajat ovat olleet hyvin huolissaan mahdollisuuksistaan turvata edes aivan välttämättömimmät palvelut. Tässä tilanteessa lopetuslistalle on luonnollisesti siirretty kaikki, mikä koetaan vähemmän tärkeäksi.

 

Mikä on sitten välttämätöntä ja mikä vähemmän tärkeää? Sairaanhoito lienee yksi välttämättömimmistä palveluista, joista ei olla valmiita luopumaan missään tilanteessa. Lopetuslistalla puolestaan on usein ensimmäisenä esimerkiksi nuoriso- ja kulttuuripalvelut, joilla ei hätäpäissään nähdä olevan suoranaista vaikutusta ainakaan kenenkään terveyteen ja hyvinvointiin. Tällainen ajattelu on kuitenkin pidemmällä aikajänteellä erittäin vaarallista.

 

Kaikilla vähääkään valistuneilla päätöksentekijöillä on ollut tiedossa jo vuosien ajan, että ihmisten terveys ja hyvinvointi rakentuvat pääosin sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän ulkopuolella. Edellä mainitulla järjestelmällä on puolestaan erittäin tärkeä rooli ennen kaikkea jo syntyneiden sairauksien ja pahoinvoinnin poistajana.

 

Miksi tätä tietoa todellisista terveys- ja hyvinvointipalveluista sekä ylipäätään jokapäiväisen elämän olosuhteiden merkityksestä näyttää kuitenkin olevan erittäin vaikea soveltaa käytäntöön?

Sairaanhoidossa toiminnan tulokset näkyvät usein välittömästi tai ainakin lyhyellä viiveellä. Yksittäisten edistävän ja ehkäisevän työn toimien lopullista vaikuttavuutta on useimmiten lähes mahdotonta osoittaa tai ainakin se on tehtävissä vasta monien vuosien kuluttua. Tästä huolimatta päätöksentekijöiden olisi pidettävä nykyisessäkin taloudellisessa tilanteessa päänsä kylminä.

 

Pikasäästöjen sijasta olisi tehtävä myös ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin näkökulmasta kestäviä ratkaisuja. Muutamien kymmenien tuhansien eurojen säästö ensi vuoden talousarviossa voi tarkoittaa jollekin ihmisryhmälle hyvän arjen perusedellytysten lopullista murenemista. Se voi taasen tarkoittaa monien satojen tuhansien eurojen lisäkuluja muutamien vuosien kuluttua.

 

Tässä mielessä esimerkiksi järjestöjen toimintaedellytysten turvaaminen voi olla itsensä moninkertaisesti takaisin maksava investointi tulevaisuuteen – ihmisten hyvään elämään!

Jos RAY:n tämän vuoden järjestöille suunnattu avustuspotti 302,5 miljoonaa euroa olisi jaettu tasan kaikkien suomalaisten kesken, jokainen olisi saanut vajaat 60 euroa. Tai jos tuo potti olisi jaettu tasasuuruisena summana kaikille yli 13 000 rekisteröidylle sosiaali- ja terveysalan yhdistykselle, jokaiselle olisi riittänyt noin 23 000 euroa. Väitän, että inhimillisen ja yhteiskunnallisen hyödyn näkökulmasta käytännössä toteutunut jakotapa, hieman yli 900 avustuksen saajaa ja vajaat 1 900 avustuskohdetta, on kuitenkin huomattavasti edellä olleita vaihtoehtoja tuloksellisempi.

Avustusten suuntaaminen valtakunnallisille ja / tai alueellisille ja / tai paikallisille järjestöille ei ole aivan yksiselitteinen asia. Valtakunnalliset järjestöt sanovat huolehtivansa edunvalvonnasta ja vaikuttamistyöstä sekä yleisestä toimintojen kehittämisestä, jotta paikalliset yhdistykset voivat ylipäätään toimia. Alueelliset yksikkönsä valtakunnalliset toimijat taas näkevät usein välttämättöminä paikallisen toiminnan koordinoinnin ja ylipäätään mahdollistamisen näkökulmasta. Paikalliset yhdistykset kokevat puolestaan tekevänsä kiistattomasti juuri sitä kaikkein tärkeintä työtä, koska ne toimivat nimenomaisesti elävien ihmisten arjessa eikä vain tilastolukujen parissa. Ja sanovat jopa joskus alueellista ja valtakunnallisista �kehittäjistä� olevan enemmän haittaa kuin hyötyä.

Mihin RAY:n avustuserot on sitten suunnattava, jotta niiden avulla edistettäisiin terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia parhaalla mahdollisella tavalla? Ja kuinka se tehdään mahdollisimman oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti? Paikallisen toiminnan tukeminen on tässä mielessä RAY:lle hyvin haasteellista. Tietyn asian tekemisen paikallinen tukeminen kun tarkoittaisi, että tasapuolisuuden nimissä sama tekeminen olisi mahdollistettava kaikissa Suomen 348 kunnassa. Kun yhtälöön lisätään vielä kaikki sosiaali- ja terveysjärjestöjen toiminnan kannalta perustellun tärkeät aihealueet, olisimme tilanteessa, jossa avustukset jakautuisivat tuloksellisen toiminnan kannalta aivan liian pieniksi puroiksi.

Ainoa toimiva ratkaisu lienee, että kunnat kantavat tietyllä tapaa päävastuun paikallisten yhdistysten toiminnan perusedellytyksistä. Jos ne siis todella näkevät järjestölähtöisen työn niin merkityksellisenä kuin juhlapuheissa toistellaan. Yhtä lailla valtakunnallisilla järjestöillä on oltava hyvin selkeä tahtotila paikallisen toiminnan tukemiseksi jopa ilman erikseen siihen kohdistuvia avustuksia. Siksi niiden on pohdittava hyvin tarkkaan, mikä osa käytettävissä olevista voimavaroista kohdistuu pääkonttorityöhön ja mikä osa mahdollisimman suoraan kentälle.